Kaksplus.fi


22. syyskuuta 2014

Vaiettu ja vähätelty keskenmeno

    Jenni Vartiainen - Suru on kunniavieras


Nyt kun aikaa on jo hieman kulunut, sekä olen saanut asiaa jonkin verran käsiteltyä, haluaisin kirjoittaa muutamalla sanalla keskenmenosta. Niin yleinen, mutta niin vaiettu. Keskenmeno, jota helposti vähätellään, ja jota moni läpi käynyt tuntuu ehkäpä hieman häpeilevän.

Aijemmin blogiani lukeneet tietääkin, että mä olen kärsinyt vauvakuumeesta jo pidemmän aikaa (lue vähän enemmän tästä, jos kiinostaa). Poikaystävän kanssa sovittiin, oikeastaan melko lailla tasan vuosi sitten, että vauva saa luvan tulla jos on tullakseen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut pitkään aikaan, ja rupesin jo miettimään, että antaa olla, katsotaan sitten myöhemmin. Keskityin muihin asioihin, enkä uhrannut ajatustakaan mahdolliselle raskaudelle. Niinhän siinä sitten kävikin, että kaksi viivaa piirtyi testitikkuihin juuri silloin kun niitä vähiten odotti.


28.7 oli alkuun meikäläiselle tavallisen tylsä maanantai. Viikon verran olivat rinnat olleet todella arat, ja alavatsaakin juili. Kaikki oireet viittasivat kuukautisten alkamiseen, mutta ruokaostoksilla käydessäni nappasin kuitenkin raskaustestin, ihan varmuuden varalta ostoskoriin. Kun kotona testiin ilmestyi kaksi viivaa, olin mä varma siitä, että testi oli jotenkin viallinen. Tein vielä toisenkin, samalla lopputuloksella. Istuin ties kuinka kauan vessan lattialla hokien hiljaa itsekseni "ei hemmetti, mä olen ihan oikeasti raskaana". Sitä onnen tunnetta ei voi kuvailla sanoin! Niin pitkään ja hartaasti olin tätä toivonut, ja viimeinkin - Sofiasta tulisi isosisko!

Kerroin asiasta poikaystävälle heti kun hän pääsi töistä, ja meillä molemmilla oli aika epätodellinen olo. Olin niin onneissani, että kerroin asiasta myös mummolle ja äidilleni. Onnen tunnetta kesti ehkäpä sen kaksi päivää, kun se pelko iski. Tuli vain tunne, että kaikki ei tule menemään hyvin. Tunne, että tämä raskaus ei pääty onnellisesti. Pelkäsin aivan helvetisti, enkä oikein osannut olla enää raskaudesta iloinen. Keskustelin fiiliksistä muutaman läheisen ihmisen, sekä neuvolatädin kanssa, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että mä stressaan ihan turhaan. Mun kaikki pelot olivat kuulema turhia.


Kului viikko plussaamisesta, ja olin yövuorossa. Silloin se sitten alkoi. Hyvin niukka, verensekainen vuoto. Koko loppu yö meni itkien. Aamulla soitin neuvolatädille, joka tietenkin sanoi, että se on ihan normaalia. Minäpä vain tiesin, että ei ole. Iltapäivällä alkoikin menkkamaiset kivut ja vuoto lisääntyi. Odottelin iltaan asti, kunnes päätin lähteä Lahteen meidän sairaalan päivystykseen.
Siellä odoteltiin aivan liian kauan, kunnes hoitaja antoi lisää särkylääkettä, ja ottivat multa verikokeet ja pissanäytteet. Lääkäri ei tuntunut ottavan mua ollenkaan tosissaan. Lääkäri, joka oli nainen, ja mahan koosta päätellen pian jäämässä äitiyslomalle. Kyseli vain, olenko varma ettei mulla ole sukupuolitautia, jonka lisäksi kokeili vatsanseutua pois sulkien kohdunulkoisen raskauden mahdollisuuden. Moneen otteeseen mä kysyin, että eikö ne voisi ultrata, ihan vain varmuuden vuoksi. Saataisiin tietää, että onko siellä kohdussa edes oikeasti mitään. En saanut vastausta. Moneen otteeseen mä kysyin, että onko kyse nyt keskenmenosta. En saanut siihenkään vastausta. Mut lähetettiin kotiin, kahden päivän saikkulapulla. Äiti oli onneksi mun tukenani. Päätettiin, että mennään yksityiselle lääkärille ultrattavaksi, ja varattiinkin yön tunneilla seuraavaksi päiväksi Helsinkiin yksityiselle aika, kun ei lähempänä enää ollut vapaita aikoja. En nukkunut yön aikana kovinkaan montaa tuntia.

Matka Helsinkiin kesti ikuisuuden. Lääkäri oli topakka, mutta ymmärtäväinen. Pääsin viimeinkin ultrattavaksi. Ja siellä se oli, juuri siellä missä sen pitikin olla! Viikoilla 6+2 ja syke oli vahva. Mä olin niin helpottunut, että en kyennyt muuta tekemään kuin itkemään hillittömästi. Mulla oli hetken aikaa niin huojentunut olo. Meille tulisi sittenkin vauva, ehkä. Lääkäri puhui uhkaavasta keskenmenosta, ja määräsi kahden viikon sairasloman. Pitäisi kuulema levätä, en saisi edes kaupassa käydä. Käytiin syömässä, ja jatkettiin matkaa kohti kotia. Kotiin päästessä kivut muuttuivat kuitenkin enemmän supistuksen omaisiksi, ja vuoto runsaantui. Siinä vaiheessa mä jo tiesin, että se oli siinä.

Seuraavana iltana menin meidän terveyskeskuksen päivystykseen ja kerroin päivystävälle lääkärille haluavani lähetteen meidän sairaalaan ultrattavaksi. Lääkäri oli vihainen siitä, miten mua oltiin siellä ensimmäisellä käynnillä kohdeltu, ja kehoitti mua tulemaan seuraavana aamuna heti päivystyksen auettua takaisin. Oli kuulema jo niin myöhä, että parempi nukkua kotona yön yli, ja lähteä vasta aamulla lähetteen kanssa kohti Lahtea.
Niin minä sitten tein. Sunnuntai aamuna sama lääkäri kirjoitti mulle lähetteen, ja taas matkattiin meidän sairaalan päivystykseen. Jälleen otettiin verikokeita, ja sitten taas odoteltiin. Kun pääsin viimeinkin ultrattavaksi, tiesin mä jo ennen kuin lääkäri sanoi mitään, että kohtu oli täysin tyhjä. Silti se tuntui niin helvetin pahalle. Oli vaikea käsittää, että siinä kohtaa missä vielä toissapäivänä meidän pikkuinen oli ollut, ei enää näkynyt yhtikäs mitään.

Pidin sairaslomani loppuun. Sofia oli mummolassa, poikaystävä töissä, ja mä makasin vain meidän kotisohvalla. Kuuntelin repeatilla Jenni Vartiaisen suru on kunniavieras -biisiä, ja itkin. Mä olin niin vihainen itselleni, meidän oman sairaalan hoitohenkilökunnalle ja oikeastaan, - ihan kaikille.
Neuvolastakaan ei paljoa tukea herunut. Sielläkin siirrettiin mun asiani toiselta tädiltä toiselle. Lohdutuksen sanoiksi sain heti keskenmenon jälkeen tilastollista faktatietoa keskenmenojen yleisyydestä, ja kuinka sitä vauvaa vaan ei oltu tarkoitettu teille. Ihan oikeasti, haistakaa jo paska. On siinä meillä terveydenhuollon ammattilaisia. Miten kukaan voi sanoa mitään tuollaista äidille, joka ei ole vielä kerinnyt edes käsittelemään tapahtunutta, vaikka puhuisi kuinka asiaa?

Jokainen käsittelee keskenmenon eri tavalla, mutta monelle se kuitenkin on konkreettinen menetys. Siten minä koin asian. Pitkään odotettu ja toivottu vauva, ei tulisikaan. Kaikki ne unelmat ja mielikuvat joita kerkesi syntyä heti positiivisen raskaustestin myötä, vietiin multa pois. Hetkellisesti tuntui siltä, että elämältä putosi pohja. Asiaa pahensi se, että omin silmin näin sen pienen ihmisalun sisälläni. Ja sitten, hetkeä myöhemmin sitä ei enää ollutkaan olemassa. Jonkin aikaa mä jo pohdin, että oliko kaikki vain mun omaa kuvitelmaani, mutta ei - mulla oli siitä mustaa valkoisella, että kaikki oli ihan totisinta totta.
Mulle tämä keskenmeno on suruprosessi, joka jatkuu edelleen. En mä koskaan kuvitellut, että keskenmeno olisi joku läpihuuto juttu, mutta surun ja kivun määrä on silti yllättänyt. Pikkuhiljaa mä olen tässä yhä enemmän ja enemmän sinut asian kanssa. Silti, vaikka mä olenkin jo hyväksynyt asian, mä olen ehkä hieman katkeroitunut. Niin moni muu, on ilmoittanut viime viikkojen aikana raskaudestaan. Niin moni, joilla on laskettuaika samoihin aikoihin kuin meillä olisi ollut. Ja mä vain mietin, että miksi he ansaitsevat sen onnen, mutta minä en? Miksi juuri minä, miksi juuri me? Miksi meille ei suotu sitä onnea?

Kaikesta huolimatta, arki rullaa taas, ja pahimman yli on jo päästy. Ensimmäiset kuukautisetkin tulivat ja menivät. Nyt olisi lupa yrittää uudelleen, mutta en tiedä haluanko enää. Entä jos sitä joutuu pettymään taas uudelleen?

27 kommenttia :

  1. :'( <3 otan osaa! *iso hali* <3

    VastaaPoista
  2. Mä samaistun täysin sun tekstiin. Ihan kun omaansa olisi lukenut, mulla km:stä vaan on jo puolisen vuotta aikaa. Elämä rullaa ja vaikka luulin etten enää koskaan halua yrittää toista lasta, on me jatkettu yrittämistä. Ja jatketaan varmaan vielä pidemmän aikaa, jos yhtään osaan oikein arvioda. Vajaa kaksi vuotta yritystä jo takana. Missään ei ole mitään vikaa (tutkimusten mukaan), mutta meille ei vaan edelleenkään ole suotu toisen lapsen onnea. Ehkä vielä joskus. :) Halirutistukset sinne ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Halirutistukset myös sinne! ♥
      Eiköhän se vauva sinne teillekin vielä suoda, toivottavasti pian myös meillekin. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritä keskittyä muihin asioihin enemmän. Mäkin kun unohdin vauvahaaveet, plussasin parin kuukauden päästä.

      Poista
  3. Mun mielestä keskenmeno ei todellakaan ole tabu vaan siitä puhutaan kyllä. harvemmin oon kohdannut ihmisiä jotka pitävät tuon epäonnen omana tietonaan ja hyvähän se on että asian jakaa.

    Itelläni tuli keskenmeno vuonna 2011 kolmannella kuulla. Saattoi olla myös tuulimuna ettei sen ollut edes tarkoitus kehittyä pidempään mutta satutti se silti.

    Toivottavasti uskallat myöhemmin koittaa uudelleen vaikka varmasti se epäluulo kutittaa takaraivossa jatkuvasti. Voimia. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole keskenmenoa tabuksi väittänyt, mutta ei siitä paljon puhutakaan. Itse olen päinvastoin törmännyt enemmän ihmisiin jotka asiasta mieluummin vaikenevat, ja toisaalta sen ymmärtää sillä onhan se arka asia. Sen olen itse huomannut, että km puhuminen on ainakin itseäni helpottanut. Taakka tuntuu pienemmältä, ja puhuminen on helpottanut surutyötä.
      Kiitos ♥

      Poista
  4. Otan osaa💜 itse saman kokeneena ymmärrän miltä tuntuu... Mä näin ja tunsin kaiken ja se oli ihan helvettiä 😔

    VastaaPoista
  5. <3 kirjoitin hetki sitten sanasta ja hyvin samanlaiset fiilikset täälläkin. Voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin itse asiassa lukemassa sun postauksen, ja luinpa samalla muutaman muunkin kirjoituksen. Sulla on kiva blogi! :)
      Voimia myös sinnekin. ♥ Kaipa tästä katkeruudestakin pääsee jossakin vaiheessa yli.

      Poista
  6. Osanotot :(! Järkyttävää lukea miten idioottimaisia terveydenhuollon ammattilaiset on, voiko sitä oikeasti kovettua työlleen noin pahasti ettei enää ymmärrä toisen osapuolen olevan ihan oikea ihminen tunteineen kaikkineen?! Mikään ei tietenkään teiän surua helpottaisi vaikka kohtelu olisi ollut millaista tahansa, mutta inhimillisyys ei liene liikaa vaadittu.. Tsemppiä tulevaan ja toivottavasti pystytte nauttimaan raskausajasta ensi kerralla mikäli se tulee ajankohtaiseksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoppas muuta! Oloa pahensi entisestään se, miten nämä terveydenhuollon "ammattilaiset" hoitivat työnsä. Mä en edes kirjoittanut tähän vuodatukseen puoliakaan niistä epäkohdista joita sain kokea, sillä postaus olisi venynyt liian pitkäksi. Mainittakoon esimerkiksi se, miten kukaan ei suostunut mulle antamaan mun labratuloksia, vaan siihenkin eräs hoitaja jolla oli pääsy tuloksia lukemaan, kertoi mulle puhelimitse ettei ole hänen asiansa mulle niitä kertoa. Soita tähän ja tähän numeroon jne. Hirveetä heittelyä. Kiitos tsempeistä!

      Poista
  7. Otan osaa menetykseenne. Itselläni oli ensimmäinen km syksyllä 2012 ja vieläkin sitä suren. Km paljastui ultrassa joten olin 'onnellisen' tietämättömänä raskaana ennen sitä ultraa. Vauva oli menehtynyt pari viikkoa aikaisemmin. Minulle tämä menetys oli elämäni pahin kriisi vaikka olen joutunut kestämään elämältä paljon,mutta se oli jotain hirvittävää. Jatkoimme yritystä ja tulin raskaaksi keväällä 2013 ja sekin päätyi keskenmenoon,'helpommaksi' sen teki,että se oli spontaani km. Jatkoimme yritystä ja seuraavasta kierrosta tulin taas raskaaksi ja pelkäsin sen koko hemmetin yhdeksän kuukautta,mutta tuolla se nyt kuitenkin nukkuu vaunuissa,tämä ihme mitä en enää uskonut saavani. Tästä ihanasta lapsestani huolimatta suren edelleenkin sitä ensimmäistä keskenmenoa joskus ihan itkunkin kanssa. Ihminen jos kokee menetyksen niin mielestäni sille ei voi ajallisesti laittaa määräaikaa milloin suru surettu. Minulla on kaksi tervettä ja rakasta lasta,mutta myös kaksi enkeliä tuolla jossain. Anna itsellesi aikaa menetyksesi ja surun kanssa kuitenkin suunnaten eteenpäin ja luottaen tulevaan. *halaus*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täälläkin on elämä kolhinut vaikka kuinka, mutta tämä menetys jätti pahimmat jäljet. Varmaan tulen itsekin tätä suremaan läpi elämän, ja miettimään miksi, minkä näköinen vauva oltaisiin saatu jos raskaus olisi jatkunut normaalisti jne..
      Hali sinnekin!

      Poista
  8. Täälläkin keskemenon kokenut. Aikaa tuosta on pari vuotta, raskausviikkoja silloin päälle yhdeksän. "Onneksi" oli spontaani. Itselle ei ollut tullut mieleenkään että niin voisi käydä omalla kohdalla. Nyt jälkikäteen sitä on vasta tajunnut kuinka yleinen asia valitettavasti on, eikä mun lähipiiristä taida löytyä yhtäkään äitiä joka olisi keskenmenolta säästynyt. :<

    Voimia, muuta en valitettavasti osaa sanoa. Sure rauhassa ja anna itsellesi aikaa käsitellä asiaa<3

    VastaaPoista
  9. Osanottoni!! Meillä 2,5 v vauvahaaveita takana ja valitettavasti 2 keskenmenoa..viimeisin viikolla 11+ viime helmikuussa ja silloin juuri tuo sun kuvailemasi tunne että kaikki ei ole hyvin...sen vaan jotenkin tiesi....
    Vähän yli 3 kuukautta keskenmenon jälkeen taas positiivinen raskaustesti ja tunne että tää onnistuu...siis aivan eri fiilikset...ja nyt RV 20 menossa.
    Paljon voimia sinulle!!ja haleja !
    Äläkä luovu toivosta!
    Mutta anna itsellesi aikaa surra <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, onnea kovasti, ja tsemppiä loppuraskauteen! ♥

      Poista
  10. Ps.oma keskenmeno tarinani löytyy blogistani viime helmikuulta jos haluat sen lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävinkin lukaisemassa. "Mukavaa" lukea muidenkin kokemuksia, kun tietää ettei tosiaan ole yksin tämän asian kanssa, vaan niin moni muukin on sen (valitettavasti) kokenut ja läpi käynyt.

      Poista
  11. Itsellä on kokemusta tuosta lapsen odottamisesta, tuntuu kun syli olisi tyhjä puoliksi vaikka toki meillä esikoinen on tärkeä ja rakas ja riittävä.

    Keskenmeno on rankka asia. Sillon ei pitäs mennä sanomaan typeriä kliseisiä lausahduksia. Se on menetys. Pitäs vaan olla hiljaa ja vierellä tai ottaa osaa suruun.

    Toivottavasti jonain päivänä saatte toisen lapsen syliin ja tämä suru helpottaa, otan osaa!

    VastaaPoista
  12. ❤️ En osaa edes kuvitella suruasi. Täällä kun ei olla päästy edes niin pitkälle, että ne viivat tuplaantuisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajan kanssa se helpottaa, enemmän ja enemmän. Mutta kyllä se silti jää varmasti loppuiäksi mieleen kummittelemaan. :(

      Poista
  13. Mä voin niin samaistua sun tekstiin! Ensimmäisen raskauden kohdalla, soitin neuvolaan ja ensimmäinen lause, jonka kuulin, oli että haluatko pitää lapsen. Jaaha. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä ultrassa ei näkynyt mitään. Huomasin kyllä terveydenhoitajasta, että kaikki ei ole ihan ok, mutta mitään erityisempää hän ei sanonut. Vasta viikolla 13 selvisi että kyseessä oli tuulimuna. Ekasta neuvolasta lähtien olin ajatellut, että kaikki ei ole ok, joten täytenä yllätyksenä se ei tullut. Mutta helppoa se ei ollut. Lääkkeellinen tyhjennys, järkyttävät supistuskivut ja yö sairaalassa. Henkilökunta keskussairaalassa oli todella ystävällistä, mutta henkisellä puolella neuvot olivat tasoa; kyllä se siitä, vuoden päästä olet sitten täällä synnyttämässä, yms. Parin kuukauden päästä yritimme uudestaan ja tulimme heti raskaaksi. Nyt tiesin ihan alusta asti, ettei kaikki ole ok. Viivyttelin raskaustestin tekemistä mahdollisimman pitkälle. Lopulta oli pakko soittaa neuvolaan. Siellä vain todettiin, että murehdin turhia. Kaikki olisi varmasti ok. Kokeilin selittää, että edellinen raskaus, joka oli jatkunut viikolla 13 oli ollut aika rankka kokemus ja tällä kertaa haluaisin tietää tilanteen paljon aikaisemmin. No ei tehonnut, vaan ihan samoilla mentiin kuin edellisessä raskaudessa. Oman mielenterveyden takia, minun oli kuitenkin pakko varata aika yksityiselle ja siellä selvisi uusi tuulimuna raskaus. Onneksi tällä kertaa alkoi myös spontaani keskenmeno, eli vältin lääkkeellisen tyhjennyksen ja sairaala reissun, jota olin pelännyt kaikista eniten. Vaikka toinen keskenmeno oli ensimmäistä huomattavasti ”helpompi”, niin henkisellä tasolla se oli todella paljon vaikeampi. Spontaanissa keskenmenossa terveydenhuollon tukiverkko puuttuu kokonaan. Laitoin neuvolaan viestin keskenmenosta ja vastauksena tuli vain että ”ensikerralla mukavammissa merkeissä”. Siis mitä? Tämä on se tuki, joka tulee terveydenhuollon ammattilaiselta? Minulla saattoi hieman palaa hermo, kun vastasin ettemme ole lainkaan varmoja haluammeko yrittää uudestaan, sillä keskenmenojen myötä synnytyspelkoni (josta oli siis puhuttu ensimmäisen raskauden aikana) on kasvanut ylivoimaiseksi. Tämä siis pohjautuu sekä tuen että neuvojen puutteeseen. Jos lääkkeellisen tyhjennyksen yhteydessä voi olla mittavia kommunikaatio ongelmia, niin entä sitten synnytyksessä. Pitkään viestiini en saanut mitään vastausta neuvolasta. Siis yhtään mitään. Nyt en ole ollenkaan varma haluanko asioida koko neuvolassa enää ikinä. Uusi raskaus pelottaa aivan mielettömästi. Mitä jos sekin on tuulimuna? Ottaako kukaan silloinkaan minua vakavasti, vai kuulenko edelleenkin, että minun pelkoni ovat vain mielikuvitusta? Mistä saan tukea, jos tulee kolmas keskenmeno? Montako keskenmenoa pitää olla, että asia otetaan vakavasti ja mitä silloin tapahtuu?

    VastaaPoista

LUKIJAT