Kaksplus.fi


16. tammikuuta 2016

SYPE

Meillä oli viime viikolla sype käynti, eli käytiin synnärillä kätilön kanssa keskustelemassa mun peloistani liittyen lähestyvään synnytykseen. Ja onneksi käytiin, vaikka välillä jo mietin että antaa olla, sillä keskustelu kätilön kanssa teki kyllä hyvää, ja minä ainakin poistuin sairaalan ovista hieman keveimmin mielin. Mikä mua sitten niin kovasti siinä synnyttämisessä pelottaa?

Liki 7 vuotta sitten Sofian synnytys sujui ihan hyvin. Itse synnytys oli suhteellisen nopea, eikä paikat revenneet levälleen niin kuin mua oltiin etukäteen peloteltu. Mutta siinä ne ainoat positiiviset kokemukset siitä synnytyksestä onkin. Kokonaiskuvasta on jäänyt todella paska maku suuhun, ja luotto meidän sairaalaa kohtaan on ollut aika lailla nollassa siitä lähtien. Siitä syystä mä halusinkin lähetteen pelkopolille, että pääsisin purkamaan vanhat asiat sairaalan henkilökunnan kanssa, eikä tarvitsisi kantaa niitä vanhoja mörköjä mukana tulevaan synnytykseen.


Mitä silloin 7 vuotta sitten oikein tapahtui?
Koko tarinaa en lähde kirjoittamaan, sillä kyseiset pari viikkoa olivat rehellisesti sanottuna elämäni pisimmät ja vaikeimmat viikot. Niistä puhuminen saa yhä edelleen monia tunteita nousemaan pintaan. Mutta lyhkäisyydessään ja asiallisesti sekä yksiselitteisesti kerrottuna homma meni näin.
Mun ylitseni käveltiin monessakin asiassa enkä koe, että minua olisi kuunneltu ollenkaan, eikä toiveitani otettu huomioon. Mä olen saanut lääkkeitä joita en missään nimessä olisi halunnut. Aikamoisessa lääketokkurassa mä taisin ollakin lähes koko toimituksen suhteen, sillä muistikuvat synnytyssalistakin on lähes nollassa. Varmasti mun kovalla flunssallanikin oli osuutta asiaan, mutta kuitenkin.
Sofia vietiin välittömästi virvoittelemaan virvoitushuoneeseen, ja kului monta tuntia ennen kuin meille kerrottiin yhtikäs mitään. Pikaisen ensikohtaamisen jälkeen vietettiin sitten 8 päivää eri osastoilla, täysin erossa toisistamme. Tälle ei ollut oikein mitään perusteltua syytä, että miksi mä en saanut käydä edes tapaamassa omaa lastani. Näiden kahden osaston välillä oli lievästi sanottuna pahoja ongelmia tiedonkulun suhteen, eikä kukaan oikeastaan tiennyt mistään mitään. Tuon kahdeksan päivän aikana juttelin kolmen eri lastenlääkärin ja useamman hoitajan kanssa, eikä mulle siitäkään huolimatta selvinnyt missään vaiheessa se, että mitä tutkittiin ja miksi. Mikä mun lapsellani oli hätänä, ja mikä oli syy siihen, etten saanut häntä vierihoitoon. Vasta muutaman kuukauden kuluttua synnytyksestä mä sain vihdoinkin tietää että mikä oikein oli homman nimi, kun epikriisi tipahti postiluukusta. Koko sairaalassa olon aikana ei kukaan saanut kerrottua minulle sanallakaan, eikä kukaan tarjonnut mulle esimerkiksi mahdollisuutta käydä synnytyksen jälkimaininkeja läpi kätilön, tai kenenkään hoitajan kanssa. Sitä oltiin ihan tyhjän päällä ja yksin.

Kaikki se mitä tuon kahden viikon aikana tuli koettua, jätti syvät jäljet. Kaikista pahinta oli elää koko se aika epätietoisuudessa ja erossa omasta lapsestaan. Kun mä vihdoin ja viimein sain lapseni syliin, oli mun ensinäkin vaikea uskoa sitä todeksi. Välistä mä muistan epäilleeni, että onkohan se edes oikeasti minun.
Koko vauvavuosi menikin sitten sumussa kulkien, eikä mulla olisi kyseisestä vuodesta mitään muistikuvia ilman valokuvia. Vuosi oli minulle henkisesti vaikea, ja veikin melkein vuoden, että sain muodostettua kunnollisen kiintymyssuhteen omaan lapseeni. Ihan kamalaa ajatella ja sanoa tällaisia asioita ääneen, mutta niin se vain on.
Jälkikäteen olen saanut pahoitteluita neuvolastakin, ettei minun synnytyksen jälkeiseen masennukseeni puututtu lujemmin. Asia vähän niin kuin sivuutettiin neuvolassakin kokonaan. Meillä kyllä kävi perhetyöntekijä, mutta ei siitä ollut sellaista apua/hyötyä mitä mä olisin ehkä kaivannut. Niin moni asia meni pieleen, että väkisinkin itkettää.

En siis pelkää varsinaista synnytystä, vaan sitä, että kaikki tämä aikaisempi toistuu. Mä olen niin katkera kaikille niille äideille, jotka heti lapsen synnyttyä saavat pienokaisensa rinnalle. Minäkin haluaisin kokea sen. Pelottaa, että tälläkin kertaa jokin menee pieleen, ja se jää kokematta. Tai mitä jos minua ei taaskaan kuunnella, eikä mun toiveitani oteta huomioon? Entä jos vauvalla on jokin hätänä ja meidät jätetään täysin pimentoon?
Mä olen luonut itselleni tulevasta synnytyksestä lukuisia kauhuskenaarioita, ja mm. pelkkä ajatuskin jonkin pieleen menemisestä ja sektion mahdollisuudesta nostaa kylmän hien pintaan. Jotenkin on vaikeaa olla ajattelematta tulevaa, ja uskoa siihen, että asiat sujuisivat tällä kertaa paremmin. Sitä vain kuvittelee, että totta kai mun tuurillani kaikki menee vielä paskemmin.


Sype käynti kuitenkin rauhoitti mun mieltäni jonkin verran. Musta on huojentavaa tietää, että siellä on nyt koneella kaikki mun toiveeni mainittuna, ja vieläpä painotetaan kohtaa äidin ja lapsen välinen vuorovaikutus. Keskusteltiin kätilön kanssa myös kiireellisen, sekä hätäsektion eri vaiheista ja mahdollisista syistä miksi leikkaukseen voidaan päätyä. Itkuhan siinä pääsi pelkästä ajatuksesta, mutta toisaalta oli hyvä kuulla kaikki faktat, ja niitä on nyt kotona voinut käsitellä kaikessa rauhassa. Keskustelun lisäksi me käytiin vielä katsomassa mm. synnytyssali sekä virvoitushuone, mikä oli tosi hyvä juttu. Ei se sali ollutkaan niin pelottavan ja ahdistavan tuntuinen kuin mä muistin/kuvittelin. Hyvä oli myöskin nähdä miltä se virvoitushuonekin näyttää, jos vauva tarvitsee apua. Siinä vaiheessa ainakin tiedän, että mihin vauva on tällä kertaa viety, ja mitä siellä mahdollisesti tehdään.

Ehkä mä selviän tästä.
Ehkäpä kaikki menee tällä kertaa hyvin, ja saan kokea onnistuneemman synnytyksen.

Ehkä.

8 kommenttia :

  1. Selviit sä. Pidät vaan nyt pääs tässä synnytyksessä. Tsemppiä ja toivottavasti jäisi paremmat fiilikset synnytyksestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, sitä tässä toivotaan itsekin, ja ainakin tällä hetkellä elän siinä uskossa, että kyllä se hyvin sujuu tällä kertaa. Onneksi sitä on myös ikää hieman enemmän ja iän tuomaa varmuutta, niin "uskaltaa" sanoakin ehkä hieman järeämmin jos tulee sellainen olo, että ei kuunnella tai ilmenee muita "ongelmia". :)

      Poista
  2. Voi kauhee mitä olet joutunut kokemaan :`( En yhtään ihmettele, että on jäänyt traumoja tuollaisesta! Toivottavasti tämä toinen kokemus on paljon paljon mieluisampi ja saat synnytyksestä ja sairaalassa olosta paremman kokemuksen <3

    VastaaPoista
  3. Apua, miten tuollainen on mahdollista. :o Onneksi pääsit juttelemaan ja toivottavasti tällä kertaa kaikki menee eri meiningillä (pakkohan sen on). Tuo osastojen välinen kommunikaation puute tuntuu olevan iso ongelma. Itse synnytin Kotkassa ja poika joutui happivajeen takia teholle, joka onneksi oli remontin takia samassa kerroksessa, saman käytävän varrella kuin missä äiditkin. Silti tieto ei kulkenut henkilökunnan välillä ja kaiken joutui itse vänkäämään tippaletku kädessä... Mutta vängätessä henkilökunta onneksi oli ihan mukana.

    Tsemppiä! Toivottavasti kaikki menee tällä kertaa hyvin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa minäkin olen ihmetellyt, useamman kerran. Tosin, sitä on valitettavasti kuultu paljon hurjempiakin tarinoita, joiden rinnalla omat kokemukset tuntuu aika pieniltä. Tuo osastojen välinen kommunikaation puute tuntuukin olevankin vähän liian yleistä. :/

      Kiitos! ♥

      Poista
  4. Mulla myös nuorempi lapsi vietiin heti salista pois teholle/keskolaan hoitotoimenpiteisiin ja keuhkojen putsaukseen (oli vetänyt henkosiin vihreää lapsivettä). Vauva syntyi aikaisin aamulla vähän ennen vuoron vaihtoa ja yhtäkkiä kaikki hoitajat katosivat salista, ja jäin yksin saliin, ilman vauvaa ja ilman tietoa vauvan voinnista. Kävin sitten suihkussa ja söin aamupalaa, ja lopulta lähdin itse käytävälle hiippailemaan ja kyselemään miksei kukaan kerro mitään. Vauva joutui olemaan infektion vuoksi hoidettavana keskolassa, hoidin vauvaa itse niin paljon kuin mahdollista, kävin vain välillä syömässä/puhelimessa vierihoidon puolella. Keskolan hoitohenkilökunta oli IHANAA ja koin aina oloni tervetulleeksi sinne, yhteistyö osastojen välillä tosin oli olematonta. Tiedotin itse vierihoidon puolelle vauvan voinnista ja kuulumisista. Sain parin vuorokauden jälkeen vauvan vierihoitoon, mutta käytiin sieltä käsin aamuin illoin keskolassa antibioottitipassa. Kuljin vauva kainalossa pitkin osaston käytäviä, ja tuntui, että vauva oikein tankkasi läheisyyttä nyt kun siihen oli mahdollisuus.

    Toivon sinulle edellistä parempaa synnytyskokemusta! Aika erikoisen välinpitämättömältä kuulostaa eka synnytyksesi ja ennen kaikkea sen jälkihoito! Tökeröä toimintaa, varsinkin kun itse herkässä mielentilassa loukkaantuu helposti jokaisesta töksähtävästä lauseesta tai sanasta. Toivotaan että kaikki sujuu tällä kertaa parhain päin! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikamoinen kokemus sinullakin varmasti ollut, mutta iso plussa siitä, että hoitohenkilökunta on ollut ihana. :)

      Ja kiitos. Oli kyllä kaikenkaikkiaan sellainen keissi, että toivottavasti tämä olisi nyt sitten sieltä toisesta, ja nimenomaan paremmasta "ääripäästä". :D

      Poista

LUKIJAT