Kaksplus.fi


3. huhtikuuta 2016

Synnytyskertomus

2.3 meillä oli yliaikaiskontrolli, ja me lähdettiin aamulla kohti sairaalaa sillä fiiliksellä, että sinne jäädään käynistelemään. Mähän olin ollut jo pidemmän aikaa todella kipeä, en saanut enää nukuttua kaiken maailman kivuiltani, ja ruokakaan ei pysynyt sisällä.
Perus purkkiin pissaamiset ja käyrillä makoilut, jonka jälkeen lääkäri teki sisätutkimuksen ja samalla saatiin ensimmäinen painoarvio vauvasta. Käsikopelolla vatsan päältä lääkäri veikkasi 3700 grammaa, mutta ultralla saatiinkin jo ihan toisia lukemia. Muistan miten lääkäri sanoi "Ohhoh, nyt mä sain kyllä 5185 grammaa painoarvioksi, että mitataanpa uudestaan." Ja niinhän se mittasi vielä pariin otteeseen ja sanoi ääneen vielä muutamat aivan eri lukemat, mutta neuvolakorttiin oli painoarvioksi kirjattu lopulta 4599g. Kyseinen lääkäri soitti ja konsultoi vielä vanhempaa lääkäriä, ja he olivat yhdessä sitä mieltä, että ihan hyvin voin synnyttää alakautta. Kehui vain sitä, miten hienoa on että olen niin motivoitunut alatiesynnytykseen, eikä mun tarvitsisi olla huolissani. Mähän pelkäsin sectioon joutumista ylikaiken.
Mun itkuistani huolimatta lääkäri oli sitä mieltä, että takaisin kotia vaan. Kyllä me vielä pari yötä kotona pärjätään, kun ei tässä ole mitään lääketieteellisiä syitä käynnistää. Perjantaina sitten aamusta takaisin niin ruvetaan käynistelemään jos ei ennen sitä itsekseen lähde tulemaan. Aika pitkälti itku silmässä sieltä sitten kotiin lähdettiin, ja suoraan sanottuna kyllä vitutti. Ensinäkin jäi todella paska maku suuhun lääkärin sähläyksestä painoarvioiden suhteen, ja se yli 5 kilon painoarvio jäi kummittelemaan mun mieleeni.


4.3 muutaman hyvin huonosti nukutun yön jälkeen lähdettiin heti aamusta taas kohti sairaalaa. Tällä kertaa helpotti tieto siitä, että enää me ei sairaalasta kotiin lähdettäisi ilman vauvaa. Taas pissailtiin purkkiin ja makoiltiin käyrillä, jonka jälkeen tavattiin taas sama lääkäri. Kahdessa yössä olin avaunut kahdelle sormelle, muuten tilanne oli sama kuin edellisellä käynnillä. Kohdunkaulaa jäljellä 2cm. Lääkäri ja kätilö sanoivat, että ultrataan ja katsotaan sitä painoarviota vielä uudestaan, kun viimeksi saatiin niin eri lukemia. Normaalisti eivät muuten kuulema enää tässä vaiheessa uutta painoarviota antaisi. Tällä kertaa lääkäri antoi painoarvioksi 4632g. Ruvettiin puhumaan ballongilla käynnistämisestä, mutta ennen sitä erikoislääkäri tekisi vielä sisätutkimuksen ja antaisi oman painoarvionsa.
Hetken odottelun jälkeen päästiin tämän vanhemman lääkärin tutkittavaksi, ja jo muutaman sekunnin ultrauksen jälkeen lääkäri kysyi monelta mä olen viimeksi syönyt. Siinä vaiheessa jo tiesin, että todennäköisesti voisin heittää hyvästit alatiesynnytykselle. Lääkäri totesi, että kyllä vauvalla on painoa sen 5 kilon verran ja hänen mielestään alatiesynnytystä ei kannattaisi enää lähteä tässä vaiheessa yrittämään. Hän oli sitä mieltä, että vauva ei ole päässyt kunnolla laskeutumaan alas koska hänellä ei ole tilaa laskeutua, joka kuulema selittäisi myös sen, että synnytykseen viittaavia oireita oli ollut jo paljon, mutta homma ei vain lähtenyt etenemään. Siinä vaiheessa musta tuntui siltä, että en saa enää henkeä. Yritin rauhoitella itseäni, sekä niellä pettymykseni ja kyyneleeni, mutta heikoin tuloksin. Lääkäri puhui edelleen ja paljon, mutta mä en enää kuullut mitään. Sen muistan, että lääkäri kysyi olisiko mulla parempi olo jos mies saisi tulla mukaan leikkaussaliin, ja lupasi asiasta kysyä jos se saataisiin järjestymään.
Jouduttiin taas käytävälle odottamaan, ja mä yritin edelleen hengitellä rauhallisesti ja peitellä pettymystäni. Soitin itkien äidilleni ja kerroin viimeisimmät kuulumiset. Puhelun päätyttyä kätilö tuli hakemaan meitä, ja ruvettiin valmistautumaan leikkausta varten. Sain ylleni sairaalavaatteet, otettiin verikokeita ja vaihdettiin taas huonetta. Yhden maissa kuulema leikattaisiin. Mua ahdisti ja pelotti.

Aamulla oli alkanut taas supistelemaan, ja supistukset vain voimistuivat koko ajan. Makoilin taas käyrillä ja itkien salaa toivoin, että vedet vain losahtaisivat ja supistukset muuttuisivat kunnon synnytyspoltoiksi niin, että ruvettaisiinkin synnyttämään alateitse. Pyysin saada jotakin helpotusta supistuksiin, ja muhun pistettiin tramalia.
Leikkaava lääkäri ja gynekologi kävivät juttelemassa mun kanssa, ja yritin vielä epätoivoisesti itku silmässä kysellä, että enkö mä millään voisi synnyttää alateitse. Siinä sain sitten tilastollista faktatietoa hartioista jumiin jäämisestä ja mahdollisista hermovaurioista joita se voisi vauvalle pahimmillaan aiheuttaa. Myös mun pahasti repeytyminen olisi alatiesynnytyksessä hyvin todennäköistä. Lääkäri sai mut vakuuttuneeksi siitä, että sectio olisi meidän molempien turvallisuuden kannalta paljon parempi vaihtoehto. Tyydyin siis kohtalooni, sillä tietenkään en halunnut että vauvalle sattuisi mitään.

Kätilö oli ärsyttävän hilpeä ja kyseli tyhmiä. Onneksi vuoro vaihtui ja uusi kätilö vaikutti mukavemmalta, mutta samalla kuultiin hieman kurjempia uutisia. Jouduttaisiin odottamaan leikkaukseen pääsyä hieman pidempään, sillä joku oli mennyt meidän ohi jonossa. Me oltaisiin kuulema kuitenkin heti seuraavana jonossa. Jeremias ei myöskään pääsisi mukaan saliin, syyksi sanottiin päivystysaika.


Seuraavaksi mua jo kärrättiinkin saliin, ja musta tuntui että mä en saa henkeä enää ollenkaan. Olin niin jännittynyt ja ahdistunut koko tilanteesta, että tärisin vain ja unohdin miten hengitetään. Salista en muista juurikaan mitään. Siellä oli liian kirkasta. Muhun ei meinattu saada nesteitä ollenkaan, kun suonet lähti karkuun ja supistui koko kropan ollessa täysin lukossa. Edelleen yritin muistaa miten hengitetään. Happimaski ahdisti. Oksetti ja janotti.
Henkilökunta oli onneksi todella ihana anestesialääkäriä lukuunottamatta. Sillä hetkellä se ei kyllä rauhoittanut mun mieltäni, sillä pelkäsin koko ajan kuolevani. Pelkäsin myös sitä, että kävisi kuten Sofian synnytyksessä enkä kuulisi vauvan parkaisua, että vauvalla olisikin joku hätänä.

Ei mennyt kuin sekuntti tai pari, kun meidän Jurmu-Justiina aloitti parkumisen ja näin ensi vilauksen vauvasta. Ensimmäisenä järkytyin siitä kuinka iso vauva oikeasti oli, ja totesin että leikkaus oli kyllä oikeasti paras ratkaisu. Heti kun vauva oli pihalla, mulle annettiin rauhoittavaa, ja rupesin rentoutumaan. Sain vauvan hetkeksi aikaa rinnalle ihmeteltäväksi, kunnes vauva vietiin isän luokse. Mua itketti niin paljon, sillä olisin halunnut olla paikan päällä todistamassa sitä hetkeä, kun isä sai vauvan ensimmäistä kertaa syliinsä. Ja itketti sekin, että ei saatu kokea yhdessä vauvan syntymää. Toisaalta mä olin kyllä sellaisessa tilassa, että ehkä parempi että Jeremias ei päässyt saliin sitä todistamaan. Mun oloni ei varmaan  olisi ollut yhtään sen rauhallisempi, vaikka hän olisi saanut olla siinä läsnä.


Salista heräämöön, jossa aika tuntui matelevan. Torkahtelin vähän väliä ja kaikki tuntui epätodelliselta. Halusin jo kovasti päästä vauvan ja Jeremiaksen luokse. Parin tunnin päästä he pääsivät onneksi mua katsomaan, ja kätilö nosti vauvan ensimmäisen kerran rinnalle. Olin ihan varma, että halkean sillä hetkellä siitä rakkauden määrästä. Jeremias lähti vauvan kanssa osastolle mua odottamaan ja mä jäin vielä pariksi tunniksi heräämöön. Vauva syntyi klo 15:48 ja hieman ennen kasia mäkin pääsin osastolle. Olin kyllä edelleen ihan lääketokkurassa ja nukahtelin vähän väliä, vaikka yritin sitkeästi pysytellä hereillä.

Viikonlopun yli oltiin sairaalassa ja maanantaina saatiin lupa lähteä kotiin. Tuntui niin ihanalta päästä omaan sänkyyn nukkumaan, vaikkakin mua jännitti aivan hirveästi se, että miten me pärjätään kotona. Tai ehkä enemmänkin se, että miten mä pärjään niiden kipujen kanssa ja miten mä toivun leikkauksesta. Hyvin me kuitenkin ollaan pärjätty, ja hyvin on toivuttu.


Mä toivoin eheyttävää synnytyskokemusta, sillä esikoisen synnytyksestä ja henkilökunnasta jäi silloin niin paha maku suuhun, että sen ja sektiopelon takia käytiin tämän raskauden aikana pelkopolilla. Tavallaan tämä oli eheyttävä kokemus, tavallaan taas traumatisoiva. Toisaalta sanan trauma käyttäminen on ehkä hieman liioittelua.
Oli iso helpotus kuulla ne vauvan ensiparkaisut ja nähdä vauva heti kun hänet saatiin ulos. Viimeksi se jäi kokematta. Lisäksi sain tällä kertaa pitää vauvan koko ajan vierihoidossa, viimeksi jäi sekin kokematta kun vietettiin Sofian kanssa koko viikko eri osastoilla. Molemmilla osastoilla myös henkilökunta oli aivan ihana tällä kertaa, ja mua oikeasti kuunneltiin eikä mun kipuja tai pelkoja vähätelty. Ainoa asia joka oikeasti jäi todella harmittamaan, oli tuo lääkäri joka sekoili painoarvioiden kanssa. Kerran ei ollut itsekään varma, niin olisi voinut olla hiljaa sen sijaan että antoi ristiriitaista tietoa. Tietysti harmittaa myös se, että en saanut vieläkään kokea ns. normaalia synnytystä, mutta toisaalta jouduin kohtaamaan pelkoni, eikä sectio ole enää mörkönä mun mieleni sopukoissa.

Näin tämän nyt vain kuului tällä kerta mennä. Ja tärkeintähän on se, että me voidaan vauvan kanssa molemmat hyvin.

9 kommenttia :

  1. Mua kävi jotenkin ihan itkettämään kun luin tätä. Just tänään kävin Viennan synnytyskertomusta läpi ja sektiokokemus jotenkin ihan selkeänä muistissa, vaikka siitä on jo vuos.
    Ihana vauva, ihana sä! Onneksi voitte molemmat hyvin! <3
    Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sua Laura! <3 Siis apua onko Viennakin jo niin iso tyttö? Hurjaa miten tää aikaa menee.

      Poista
  2. Huh mikä isku toi on varmaan ollut kun kuulee vauvan olevan liian iso alatiesynnytykseen. Tuo on pahinta kun se tulee täysin puskista! :o Mutta onneksi loppu hyvin kaikki hyvin, oli ihana lukea tämä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, se oli kyllä pahinta. En varmaan koskaan tuu unohtamaan sitä järkytyksen määrää ja tunteiden kirjoa jonka sillä hetkellä kävin läpi. Neuvolassa oltiin käsikopelolla annettu 3,5 kilon painoarviota. Mun verensokeritkin oli pysyneet hyvänä ilman heittoja, että niinä välipäivinä kun en ole mitannut on luultavasti ollut poikkeuksia. Toisaalta se onni tässäkin, että jos vielä lisää lapsia meinaan jossakin vaiheessa haluta, seuraavan raskauden kohdalla seurataan tarkemmin ja paremmin. Vähän ihmetyttää että radista huolimatta mulle ei missään vaiheessa edes tarjottu mahdollisuutta synnytystapa-arvioon jossa sitä painoakin olisi voitu ennalta arvioida hieman tarkemmin. Mutta tosiaan, onneksi loppu hyvin kaikki hyvin. <3

      Poista
  3. Kolmannen vauvan kohdalla yleensä aina on automaattisesti sektio jos edelliset on leikkauksia. Minun keskimmäinen painoi 5135g 😄

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esikoinen syntyi alateitse, joten jos tässä vielä kolmas lapsi siunaantuu niin mulla on vielä mahdollisuus synnyttää alateitse kun käsittääkseni jos takana on kaksi sektiota, niin silloin kolmaskin on automaattisesti sektio. :)
      No hui, on sunkin keskimmäisellä ollut hienosti kokoa! :D

      Poista
  4. Miten sulla lähti imetys käyntiin ison sektiovauvan kanssa? Mulla ei aikoinaan meinannut oikein luonnistua 4,7-kiloisen kanssa. :/ osittainimetyksellä alusta asti n. 4,5 kuukauden ikään ja that's it.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sairaalassa jouduttiin antamaan lisämaitoa perjantaina ja lauantaina kun maito nousi niin hitaasti, mutta sunnuntaina mentiin jo pelkästään mun rintamaidolla ja tähän asti ainakin on sillä pärjätty.

      Poista

LUKIJAT